Historiaa

Dosentti Ilkka Teerijoki

TORNION KANSALAISOPISTON SYNTY JA KEHITYS VUOTEEN 2000

Menneinä vuosisatoinahan kansan sivistämistä ei koettu keskeiseksi asiaksi. Kirkko opetti kansan lukemaan, muttei silläkään taidolla kovin paljon merkitystä ollut. Tilanne muuttui 1800-luvun puolivälissä. Kansallisuusaatteen myötä kansan omakielinen sivistäminen koettiin yhä tärkeämmäksi. Tähän liittyi paitsi kansakoulujen erittäin nopea yleistyminen myös huoli siitä, että myös kouluiän jo ohittaneet pääsisivät sivistyksen piiriin. Tätä toimintaa kutsuttiin kansansivistystyöksi tai kansanvalistukseksi. 1800-luvun loppupuolella perustettiinkin paitsi kansakouluja (Tornioon 1874), myös kansankirjastoja (Tornioon noin 1900). Erilaisia valistusesitelmiä ja -esitelmäsarjoja pidettiin vuosisadan vaihteen molemmin puolin Torniossakin, mutta aiheet olivat monesti aika vaikeita eikä toiminta tavoittanut kansan syviä rivejä. Lisäksi perustettiin nuorisoseuroja ja kansanopistoja, mutta ne oli suunnattu etenkin maaseudun väestölle, jota tosin ylivoimainen enemmistö suomalaisistakin vielä 1900-luvulle tultaessa oli.

20          23
Kuvat: Reino Kainulainen, TLMM

Kaupunkien kasvaessa kiinnitettiin huomiota myös niissä asuvien, etenkin työväestön sivistyksellisiin oloihin. Suuremmissa kaupungeissa ongelmat olivat suurempia, ja maan ensimmäinen työväenopisto perustettiin Tampereelle vuonna 1899. Ennen maan itsenäistymistä sellainen perustettiin vielä noin kymmeneen kaupunkiin, joista pohjoisin oli Oulu. Sotien välisenä aikana työväenopistoja ja kansalaisopistoja oli jo lähes kaikissa maan kaupungeissa ja suurissa maalaiskunnissakin, Lapin läänin alueella Rovaniemellä ja Kemissä opistot perustettiin 1920-luvun alussa.

Pienessä Torniossa ei edetty yhtä nopeasti. Kaupungin asukasluku oli toisen maailmansodan aattona vain noin 2400, eikä sotien välisenä aikana ilmeisesti ollut tehty edes ainakaan virallisia aloitteita jonkinlaisen kansalaisopisto- tai vastaavan toiminnan aloittamiseksi. Kirjastollakin oli surkeat tilat, se oli auki vain muutaman tunnin viikossa ja sai määrärahoja vain muutaman tuhannen markkaa vuodessa.

Sota-aika käynnisti opiston perustamisen. Kulttuurihengen virittäjänä seminaarinjohtaja Viljo Törmälä

Kerrottua taustaa vasten tuntuukin jossain määrin yllättävältä, että Tornion kansalaisopiston toiminta alkoi sitten kun se alkoi, hyvin nopeasti ja vieläpä keskellä sotavuosia. Sota olikin itse asiassa käynnistävä tekijä opiston perustamisvaiheissa. Yksi syy oli se, että huolimatta rintamaponnisteluista kotirintamalla olevilla väestöllä oli monesti suhteellisen rauhallista ja aikaa monenlaiseen tekemiseen riitti. Aloite tulikin siitä, että kaupungin nuorisolla ei ollut riittävästi järkevänä pidettyä tekemistä. Koska nuoriso aina keksii itselleen puuhaa, ja aikuisten ja kasvattajien mielestä omin päin keksitty puuha on yleensä tavalla tai toisella sopimatonta, ryhdyttiin etsimään parempia ratkaisuja. ”Ellei nuorisoa johdettu hyvään, oli todennäköistä, että se itse johti itsensä huonoon suuntaan”, todettiin.

102
Kuva: Reino Kainulainen, TLMM

Keskeinen henkilö Tornion kansalaisopiston perustamispuuhissa oli Tornion seminaarin johtajana toiminut Viljo Törmälä. Hän oli kuullut eräiden nuorten torniolaisnaisten valittelevan, etteivät tienneet, missä ja miten iltansa kuluttaisivat. Tähän ajankohtaiseen tarpeeseen Törmälä lisäsi ajatuksen, että sodan yhä kestäessä oli myös ryhtyä suunnittelemaan aikaa sodan joskus loputtua – rauhan töitä oli syytä käynnistää. Erityisesti huomiota piti kohdistaa niihin nuoriin, jotka olivat päättäneet koulunsa, mutta eivät vielä olleet oikein työiässäkään. Kansakouluahan käytiin tuohon aikaan kuusi tai seitsemän vuotta, jonka jälkeen saattoi käydä käytännöllisiin kouluaineisiin keskittyneet parivuotiset jatkoluokat. Muita jatko-opintomahdollisuuksia ei Torniossa oikein ollut kuin oppikoulu, mikä ei kaikille tietenkään soveltunut.

Oli myös havaittu, että etenkin nuoret naiset tupakoivat entistä enemmän, ja alkoholiakin käytettiin. Yhtenä syynä tähän pidettiin, että nuorisolla ei ollut ”kasvatuksellisessa mielessä jalostavaa ajanvietettä” tarjolla. 25 vuotta myöhemmin muisteltiin, että opisto olisi saanut alkunsa siitä, että kaksi huonon käytöksen takia nuorisolautakunnan nuhdeltavina ollutta neitosta oli tehnyt vastakysymyksen, että mitä kaupunki tekee heidän hyväkseen, josta ajatus olisi lähtenyt liikkeelle.’ Oli kumpi tahansa muisteluista oikea, ovat ne lähtöisin samoista lähtökohdista: nuorison ja nuorten aikuisten parhaaksi koko kansalaisopistohanke Torniossa kuitenkin syntyi.

Nuorison turmelusta alettiin pitää yhä sitä pahempana, mitä kauemmin saksalaiset aseveljet oleskelivat kaupungissa. Torpissahan oli suuri saksalaisten huoltovarikko ja muitakin saksalaisia oleskeli täällä paljon, ja muutaman tapauksen tultua ilmi alettiin pelätä, että nuoriso seurustelee heidän kanssaan aivan liian tiiviisti. Asia otettiin siis vakavasti ja keväällä 1943 pidettiin kokous, jonka tarkoitus oli miettiä toimenpiteitä ”nuorison henkisen turmeluksen estämiseksi”. Asiasta keskusteltiin vuoden 1943 kesällä myös kaupunginhallituksessa, ja siellä oltiin sitä mieltä, että nuorison ohjaaminen järkevään toimintaan onnistuisi parhaiten toisaalta perustamalla ammatillinen oppilaitos, toisaalta käynnistämällä erilaisia opintokerhoja.

Vielä samana vuonna, lokakuussa, Torniossa pidettiin neuvottelutilaisuus. Siinä Kemin työväenopiston Toivolan johtaja selosti kansalaisopistotyön käytäntöjä. Johtaja pastori Reimaa esitti asiansa ilmeisen vakuuttavasti, sillä Torniossa innostuttiin asiaan välittömästi. Valtuusto nimitti miltei saman tien virallisen suunnittelutoimikunnan pohtimaan asiaa. Myös erittäin tiukkana talousmiehenä tunnettu Tornion kaupunginjohtaja Pekka Koponen oli sitä mieltä, että vaikka sotatilan takia kaikenlaisia aivan pakollisiksikin luokiteltavia hankkeita olisi kaupungissa yllin kyllin jonossa, eikä rahaa riittänyt niihin millään, oli kansalaisopisto kuitenkin sellainen hanke, joka ansaitsi tulla ohjelmaan olkoonkin aivan uusi ajatus Torniossa. Paikalliset liikelaitoksetkin olivat heti innolla mukana ja neljä liikettä (jotka muuten olivat Helmer Husa Oy, Alma Westerlundin kirjakauppa, Tornion Oluttehdas ja Yhdyspankki) sitoutui tukemaan hanketta kukin 10 000 markalla vuosittain neljän vuoden ajan. Myös kaupunki lupasi jo vuodelle 1944 20 000 markan tuen, vaikka asia ei ehtinytkään normaaliin budjettivalmisteluun.

Tornion kansalaisopiston käynnistymisvaiheille näyttää olevan ominaista nopea tahti, mikä ei kaiken kaikkiaan ollut 1930- ja 1940-luvun torniolaiselle päätöksentekokulttuurille aivan tyypillistä. Myös vuoden 1944 puolella kansalaisopistoon liittyneet asiat etenivät pikavauhtia. Tammikuun 20. päivänä 1944 perustettiin opiston kannatusyhdistys. Kannatusyhdistys ei keksinyt mitään esteitä toiminnan käynnistämiselle vaikka saman tien. Kun opiston johtoon oli saatu ensimmäiseksi lukuvuodeksi lupautumaan Peräpohjolan kansanopiston johtaja Reino Mähönen, käynnistyi kansalaisopiston toiminta jo tammikuun 24. päivänä 1944 eli siis vain neljä päivää kannatusyhdistyksen virallisen perustamisen jälkeen. Avajaispäivään mennessä opiston eri kursseille oli ilmoittautunut jo yli 200 opiskelijaa. Kansakoulun juhlasali oli ääriään myöten täynnä virallisena avajaispäivänä tammikuun viimeisenä-  tuo sali oli tuossa vaiheessa suurin kaupungissa käytettävissä ollut sali, sillä valtaosa kouluista ja muista juhlatiloista oli joko Suomen tai Saksan sotavoimien käytössä.

Kurssivalikoima syntyi kuntalaisten tarpeista 

Ehkä on syytä mainita, että Tornion kansalaisopiston ensimmäisenä lukukautena tarjotut kurssit olivat kotitalouskurssi, kirjanpitokurssi, lausunta- ja näytelmäkerho, radiokerho sekä saksan ja ruotsin alkeiskurssit. Näistä kielistä luvattiin järjestää myös jatkokurssit, mikäli halukkaita osallistujia löytyisi tarpeeksi. Suosituin kursseista oli ruotsin kielen alkeet, jonne oli ilmoittautunut peräti 110 halukasta. Kotitalouttakin halusi opiskella 70 henkilöä ja kirjapitoa 55. Saksan alkeiskurssille ilmoittautui 66 henkilöä. Koska kaikille halukkaille haluttiin antaa opiskelumadollisuus, piti kaikki mainitut aineet jakaa useampaan opetusryhmään. Lausunta- ja näyttämökerhoon sekä radiokerhoon ilmoittautui lisäksi kumpaankin 19 henkilöä ja myös ruotsin ja saksan jatkokursseille löytyi niin monta halukasta, että nuokin kurssit saatiin järjestetyksi.

187        4Kuvat: Reino Kainulainen, TLMM

Rauhan palattua torniolaisten innostus kansalaisopiston kursseihin notkahti., tosin vain väliaikaisesti. Keväällä 1945 eri kursseille ilmoittautuneita oli yhteensä vain 60, eikä sen enempää tullut syksynkään kursseille. Suosituimmat kurssit olivat edelleen ruotsin kieli ja kotitalous, mikä sai uuden johtajan Kalevi Teräsalmen pohtimaan, oliko opiskelijoiden tavoitteena pelkästään päästä Ruotsiin miehelään, johon kyseiset oppiaineet ilmeisesti johtajan mielestä antoivat valmiuksia. Todellisuudessa syy ilmoittautumisten vähenemiseen oli varmaankin aivan yksinkertaisesti se, että ensimmäisenä vuonna kaikki halukkaat olivat päässeet mukaan, eikä uusia tietenkään jatkuvasti tullut niin paljon lisää toiminnan vakiintuessa.

Oma toimitalo – Valistustalo – unelmien täyttymys

 Alkuun opetusta annettiin iltaisin kaupungin eri kouluilla. Se oli kuitenkin hankalaa, olihan kouluilla omatkin tarpeensa. Sen vuoksi hyvin nopeasti ryhdyttiin suunnittelemaan oman toimitalon rakentamista. Ensimmäisenä ajateltiin suojeluskuntatalon remontoimista. Lukiokadulla sijainnut talohan oli joutunut kaupungille sen jälkeen kun suojeluskunta oli välirauhansopimuksen perusteella jouduttu lakkauttamaan. Lähemmin tarkasteltaessa kuitenkin ilmeni, että se oli jo heikossa kunnossa ja muutenkin suunniteltuun tarkoitukseen epätarkoituksenmukainen – sehän oli alun perin ensimmäisen maailmansodan aikoihin rakennettu tullipakkahuone.

23
Kuva: Reino Kainulainen, TLMM

Tilanne vaikutti huonolta, sillä kaupungissa oli valtavasti erilaisia vuoroaan odottavia rakennuskohteita, mutta kaikenlaisista rakennusaineista oli suorastaan huutava puute ja rahaa ei saanut pankeistakaan. Tilanne muuttui odottamatta ja ratkaisevasti, kun LJNRRA eli YK:n Ulkomaisen avun toimikunta myönsi kaupungille 4 miljoonaa mk avustuksen ja 3,5 miljoonan lainan ”paikallisia ja länsirajan tarpeita palvelevan valistus-, kerho-, kansalaisopisto- ja urheilutalon rakentamiseen”. Kaupunki joutui erikoiseen tilanteeseen: se ei käytännössä voinut olla rakentamatta taloa, vaikka puuttuvaan rahoitukseen ei oikeastaan olisi ollutkaan varoja. Supistuksia jouduttiinkin tekemään talon varusteluun. Alkuun sinne suunniteltiin alakertaan lämpökeskusta, saunaa, pesutiloja, kahta ryhmämajoitushuonetta sekä sadan neliömetrin paini- ja voimistelusalia sekä 70 neliön nyrkkeilysalia. Toiseen kerrokseen sijoitettaisiin kansalaisopiston huoneisto, johon tulisi 70, 37 ja 27 neliömetrin kerhosalit, keskusteluhuone, opetuskeittiö, lukusali, kirjasto ja toimisto. Kerrosten välille sijoitettaisiin vahtimestarin asunto. Kaupunginhallituksen asettama toimikunta joutui supistamaan alkuperäistä suunnitelmaa kustannussyistä – näin esimerkiksi samaan taloon suunniteltu kaupungin kirjasto jäi edelleen ilman kunnon tiloja ja joutuikin sitten toimimaan erilaisissa väliaikaistiloissa vielä lähes neljä vuosikymmentä.6

Talo, joka paikkakuntalaisten suussa sai vakiintuneen nimimuodon Valistustalo, valmistui Seminaarinkadulle vuonna 1949. Jo sitä ennen kansalaisopistolle oli jo pystytty palkkaamaan päätoiminen opistonjohtaja, joka samalla toimi kannatusyhdistyksen sihteerinä. Tehtävään nimitettiin pastori Reino Huhtala Rovaniemeltä.

Opiston kunnallistaminen vakiinnutti toimintaa

Kolmas 1940-luvun lopun merkittävä virstanpylväs kansalaisopiston toiminnassa oli sen siirtyminen kaupungin haltuun. Tämä siirto oli osin taktinen, sillä kaupunki sai samanlaisen toiminnan pyörittämiseen selvästi suuremmat valtionapuosuudet kuin kannatusyhdistys olisi saanut. 1940-ja 1950-luvun vaihteessa Tornion kansalaisopiston vuotuiset käyttökulut olivat kolmen miljoonan markan luokkaa (nykyrahassa noin 100 000 euroa). Näihin oli odotettavissa suunnilleen 60 prosentin valtionapu, joten kaupunki selvisi 40 000 euroa vastaavalla summalla. Kaupunki valmisteli opistolle tähän sopivan ohjesäännön, joka lähetettiin vuoden 1948 lopulla kouluhallituksen vahvistettavaksi.

Oman talon valmistumisen myötä myös opiskelijamäärät alkoivat taas kasvaa. Syksyllä 1948 kursseille ilmoittautui yli 230 henkeä, mikä oli viisi prosenttia kaupungin väkiluvusta – tätä pidettiin erittäin hyvänä, kun tiedettiin, että pikkukaupungeissa vastaava luku yleensä oli parin prosentin luokkaa. Etenkin erilaiset musiikkiryhmät olivat 1940-luvun lopussa suosittuja. Kuoroon ilmoittautui yli 40 halukasta, orkesteriin sekä viulunsoiton ja torvisoitonkin ryhmiin kuhunkin kymmenestä kahteenkymmeneen henkeä. Vieraista kielistä suosituimman aseman oli saavuttanut englanti, jota pänttäsi 60 opiskelijaa kolmessa eri ryhmässä. Pukuompelukurssille ilmoittautui 50 halukasta. Tuolloin myös jouduttiin ensi kertaa rajoittamaan kursseille tulijoiden määrää: kaikkia pukuompelukurssille halunneita ei voitu ottaa, koska ei onnistuttu samaan kolmatta opettajaa eivätkä kaikki mahtuneet kahteen perustettuun ryhmään.

147         143
Kuvat: Reino Kainulainen, TLMM

Tuon jälkeen oltiinkin vuosittain siinä tilanteessa, ettei kaikkia halukkaita voitu ottaa suosituimmille kursseille. Kun samalla kurssitarjontakin laajeni vuosittain – esimerkiksi vuonna 1950 ohjemaan otettiin koru- ja liinavaateompelu sekä kankaankudonta – vasta rakennettu talo alkoi heti jäädä pieneksi. Orkesteri ja torvisoittokunta esimerkiksi joutuivat harjoittelemaan kansakoululla.

Opiskelijamäärä kasvoi vähitellen, ja 1950-luvulle tultaessa opiskelijoita oli noin 400, joista miehiä kolmannes. Nuoria ei ollut mukana ehkä aivan niin paljon kuin opistoa perustettaessa oli ajateltu, mutta alle 20-vuotiaiden osuus oli sentään noin neljännes koko opiskelijamäärästä.

Koska kaupungin väkilukukin kas­voi tasaisesti, säilyi opiskelijamäärän suh­teellinen osuus kaupungin väestöstä koko ajan lähes samana eli noin kymmenessä prosentissa. Myös opiston alkuperäisessä tavoitteessa eli nuorison innostamisessa hyvien harrastusten pariin oli onnistuttu. 1950-luvulla noin neljännes opiskelijoista oli 20-vuotiaita tai sitä nuorempia suo­tuisaa kehitystä ei kääntänyt sekään, et­tä Reino Huhtalan siirryttyä vuonna 1956 pois opiston rehtorin tehtävistä häntä seurasi seuraavan vuosikymmenen aika­na monia lyhytaikaisia johtajia. Pysyvyyt­tä saatiin vasta, kun rehtoriksi nimitettiin vuonna 1966 Arvo Vuento. Hän hoiti teh­tävää yli kaksi vuosikymmentä, vuoteen 1989 saakka.

Vuonna 1957 kaupunkiin liitetyn Röyttän asukkaat toivoivat, että kansa­laisopiston kursseja järjestettäisiin liito­salueellakin, koska yhteydet kaupunkiin olivat heikot. Röyttässä aloittikin oma se­kakuoro sekä naisten käsityöpiiri. Myö­hemmin röyttäläisille ja puuluotolaisille järjestettiin ylimääräisiä linja-autokulje­tuksia, joilla he pääsivät keskustassa pide­tyille kursseille.

Opintokurssitarjontaa laajennettiin vähitellen sekä kysynnän että tarjonnan mukaan. Esimerkiksi vuonna 1958 opin­topiirejä oli suomen, ruotsin, englannin, ranskan ja espanjan kielessä, kirjallisuu­dessa, tekstiilitöissä, sekakuorolaulussa, viulunsoitossa, posliininmaalauksessa, valokuvauksessa, auto-opissa, torvisoitos­sa, lausunnassa ja puhetekniikassa, koti­taloudessa, kankaankudonnassa, kansan­tanhuissa, voimistelussa, kirjanpidossa, konekirjoituksessa ja matematiikassa. Li­säksi oli näytelmäpiiri, perheenmäntäpiiri ja naisten piiri. Järjestettiin myös yleisiä luentotilaisuuksia, joita mainittuna vuon­na oli pankkitekniikasta, kirjallisuudesta, kauneudenhoidosta, tähtitieteestä, lau­sunnasta, matkailusta, verotuksesta, ih­missuhteista, atomisäteilystä sekä ”aikam­me ongelmista’

1970-lukua lähestyttäessä tavoitteelli­nen kurssitoiminta lisääntyi. Esimerkik­si syksyllä 1969 järjestettiin yhteistyössä Kotiapukeskus ry:n kanssa kotiavustajien koulutuskurssi. Kurssin käyneet 11 henki­löä saivat oikeuden käyttää kotiavustajan virkapukua ja -merkkiä. Myös ensimmäi­set ATK-kurssit tulivat ohjelmaan. Nuo­risollekin järjestettiin uudenlaisia kursse­ja kuten judoa. Koska vanhatkin kurssit olivat edelleen suosittuja, tilat kävivät yhä ahtaammiksi. 1960-luvun lopulla jo kol­mannes kursseista piti järjestää Valistus-talon ulkopuolella.

134        88Kuvat: Reino Kainulainen, TLMM

Opiskelijamäärä kasvoi kerralla kak­sinkertaiseksi, kun kesällä 1970 tehdyllä päätöksellä hyväksyttiin Tornion kansa­laisopiston kurssitoiminnan ulottaminen myös Alatornion ja Karungin kuntien alueelle. Aloite uudistukseen tuli maa­laiskunnilta. Vuoden 1971 syksyllä Alatorniolla toimi jo kolmisenkymmentä ja Karungissakin toistakymmentä opinto­ja harrastepiiriä. Laaja toimialue jaettiin neljään yhdysmiespiiriin, joissa jokaises­sa oli osastonhoitaja. Tämä toteutti suh­teellisen itsenäisesti väestön toiveita kurs­sitarjontaa suunnite1taessa.

Ainakin alkuvaiheessaan Alatorniol­la ja Karungissa järjestetyt kurssit painot­tuivat melkoisesti käytännön harrasteisiin tavoitteellisemman opiskelun jäädessä vä­hemmälle. Niinpä suosituimpia olivat pu­kuompelu-, kankaankudonta-, liikun­ta- tai veneenrakennuskurssit. Arpelassa järjestettiin maatalouden verotuskurssi. Maaseudulla opintopiirit kokoontuivat yleensä kouluissa. Ne olivat tarkoitukseen muuten hyviä, mutta pulpetit olivat mo­nille aikuisille liian pienikokoisia.45

Tornion historia III, I. Teerijoki. s. 487 – 488.

Kansalaisopisto säilyttää suosionsa

Tornion kansalaisopistossa ennakoitiin kuntaliitosta siten, että sen toiminta-alue laajennettiin niin Alatorniolle kuin Ka­runkiinkin jo 1970-luvulle tultaessa. Al­kuun kurssitarjonnassa oli havaittavissa selvä kysynnästä johtunut kahtiajakoi­suus: keskikaupungin ryhmissä esiintyi paljon myös tavoitteellista opiskelua ku­ten matematiikkaa tai konekirjoitusta, kun taas muualla erilaiset harrastepiirit, esimerkiksi kudonta tai veneenrakennus olivat suositumpia. Sen sijaan 1970-luvun alussa jouduttiin pahoittelemaan sitä, et­tä yhteiskunnallisten aineiden opiskelu ei kiinnostanut kaupunkilaisia, vaikka se olisi ollut kansalaisopistoaatteen toteutu­misen kannalta ensiarvoisen tärkeää.

Opiskelijamäärä jatkoi kasvuaan koko 1970-luvun ajan. Kuntaliitoksen aikaan 1973 opiskelijoita oli ollut noin 1500, vuosikymmenen lopulla jo 2200. Suures­ta opiskelijamäärästä huolimatta opistos­sa ei vielä 1970-luvun alussa ollut rehtorin lisäksi muuta päätoimista henkilökuntaa. Tehokas toiminta oli kuitenkin mahdol­lista siksi, että rehtorin toimessa oli pysy­vyyttä: Arvo Vuento oli kansalaisopiston rehtorina vuodet 1967-1989. Vähitellen henkilökuntaa saatiin lisää. Tärkeää oli, että 1970-luvun puolivälissä saatiin pe­rustaa kieltenopettajan virka. Vakinaisen opettajan myötä kielivalikoimaan otet­tiin ruotsin ja englannin lisäksi venäjä. Pitkien välimatkojen vuoksi vakinainen kieltenopettaja opetti kuitenkin pääasi­assa keskikaupungin ryhmiä. 1980-luvul­ta lähtien vakinainen opettajakunta alkoi kasvaa: tekstiilityön opettaja palkattiin 1982, musiikin opettaja 1986, taideilmai­sun opettaja sekä yhteiskunnallisten ai­neiden opettaja vuonna 1993.

Opisto säilytti jatkuvasti suosionsa. Opiskelijamäärä on kasvanut tasaisesti: esimerkiksi lukuvuonna 1985-1986 kan­salaisopistossa opiskeli jo lähes 2500 tor­niolaista, 1990-luvun puolella jo yli 3000. Suosioon vaikutti osaltaan myös opistolaissa tapahtuneet muutokset, jotka sal­livat taito- ja taideaineiden opettamisen myös alle 16-vuotiaille. Tämän lainmuu­toksen myötä musiikin opetuksen osuus opiston ohjelmassa ryhtyikin kasvamaan. Opetuksen määrää säännellyt tuntikatto­järjestelmä poistettiin vuonna 1988, min­kä jälkeen opisto sai entistä vapaammat kädet kurssiensa suunnittelussa ja järjes­telyissä. Seurauksena oli, että musiikin osuus opetuksesta oli 1990-luvun alus­sa jo viidennes ja erilaisten taideaineiden neljännes. Kieltenkin osuus opetukses­ta oli edelleen runsaat 15 %. Suurimpa­na ryhmänä oli kuitenkin edelleen käy­tännön taitoja kehittävät ryhmät. Vaikka niiden osuus opiston kurssitarjonnassa onkin vähentynyt, oli niitä silti 1990-lu­vun alussa vielä kolmannes kurssitarjon­nasta. 59 1990-luvulle tultaessa opisto uu­disti toimintaansa vuodesta 1989 opiston rehtorina toimineen Anna-Maija Laurin johdolla. Lisämäärärahojen turvin voi­tiin opetusta lisätä 20 prosentilla, ja luku­vuonna 1989-1990 sitä annettiinkin jo yli 10 000 tuntia.

Kansalaisopiston toiminnan painopis­tealueet ovat osaltaan perustuneet tarpei­siin täydentää kaupungissa ennestään tar­jolla ollutta opetusta ja koulutusta. Hyvä esimerkki tästä on musiikki: se, ettei Tor­niossa ole omaa musiikkiopistoa, on lisän­nyt kansalaisopiston urakkaa mainitulla alueella. Niinpä esimerkiksi lukuvuonna 1989-1990 kansalaisopistossa annettiin yksilöllistä opetusta seitsemällä eri soit­timella. 1990-luvun alussa käynnistettiin viidessä eri taideaineessa taiteen perusope­tuskokeilu. Pillipiipariksi ristitty lasten ja nuorten taidetalo, entinen Kivirannan koulu, saatiin teatteri-ilmaisun ja kuva­taideopetuksen käyttöön vuonna 1993.

Ensimmäisen viiden toimintavuoden aikana talossa lapset ja nuoret saivat aikaan 30-40 erilaista ensi-iltaesitystä. loista jouduttiin valitettavasti luopuma 2000-luvulla sisäilmaongelmien vuoksi.

Kansalaisopistossa on pyritty pysymään ajan hermolla ja uusia kursseja otettu ohjelmaan kysynnän ja kiinnostuksen mukaan. Niinpä esimerkiksi syksyllä 1998 aloitettiin luontaistuotealan kurssisarja, joka ulottui Sienten poimijakoulutuksesta luomuviljelyyn. Tuolloin aloitettiin myös mm. pyöröhirsikurssi sekä suggestopediset kielikurssit. Opisto myös ollut mukana erilaisissa Opetushallituksen ja muiden sidosryhmien kehittämis- ja yhteistyöhankkeissa, järjestänyt avoimen yliopiston opetusta sekä maksupalvelukoulutuksena erilaisia kursseja elinkeinoelämän ja julkishallinnon tarpeisiin. Myös työllisyyskoulutus ja ammatillinen täydennyskoulutus on ollut kansalaisopiston ohjelmassa.

1990-luvun alun lama luonnollisesti haittasi myös kansalaisopiston toimintaa. Tuolloin ryhdyttiin panostamaan myös omaan varainhankintaan järjestämään maksupa1velukoulututa sekä ideoimalla ja toteuttamalla erilaisia projekteja. Kurssimaksujakin jouduttiin korottamaan. Resurssien niukkuudesta huolimatta toimintaa on pidetty yllä niin, että opiskelijamäärät ovat edelleen kasvaneet. 2000-luvun alkuvuosina opiskelijoita ollut noin 4000, joista 600 alle 16-vuotiaita. Vuonna 2006 Opetusministeriö myönsi Tornion kansalaisopistolle laatupalkinnon siellä tehdystä kehittämistyöstä.

Lähde: Teerijoki 2010. Tornion historia 3.

Mainokset